Kaikkea ei tarvitse saada

Poika selaili tänään tytön syntymäpäivälelun mukana tullutta lehtistä, jossa esiteltiin liuta junaradan osia ja rakennuksia. Tiedättehän kolmevuotiaan, joka ilmoittaa säännöllisen usein väliajoin haluavansa kaikki lehtisestä? Meilläkin tämä toistui muutamaan otteeseen, riittävän monta kertaa. 

"Mulle tuo, mulle tuo ja tuokin olisi tosi hieno.. Äiti tule katsomaan, tämä on pakko ostaa!" 

Olen pojan syntymän jälkeen joutunut toppuuttelemaan yli-innokkaita lelujen ostajia ja tehnyt myös pojalle hyvin selväksi, ettei perus markettireissun päätteksi osteta leluja, herkkuja tai muutakaan sellaista jota lapsi ei ihan oikeasti tarvitse juuri sinä hetkenä. Meillä herkkuhetket ja lelupäivät kuuluvat kyllä elämään, mutta ei todellakaan ihan jokapäiväiseen. 

Olen varmasti jonkun mielestä tosi tarkka joistain asioista, mutta se ei minua hetkauta. Meillä ei lapsi ainakaan huuda naama punaisena (ainakaan vielä) prisman lattialla ketarat levällään jonkun lelun tai karkin perään. Meillä osataan iloita harvemmin saaduista leluista ja arvostaa niitä. Eikö sen niin kuuluisi mennäkin? Lapsi oppii, että kaikkea ei voi saada eikä pidäkkään.

Meillä ei jouluaattona saada viittäkymmentä lahjaa joulupukilta, vaan ihan muutama todella toivottu riittää. Ja vaikka minut onkin kasvatettu oikein hyvin, niin olin itse juuri se lapsi joka naama hikisenä kannettiin pois leluhyllyn edestä huutamasta. Ehkä sen kuuluu niin parhaimmillaan mennä, että omilta vanhemmiltaan ottaa kasvatukseen hyviä juttuja ja pyrkii välttämään joitain ei niin onnistuneita?