Vähän liikaa arkea

Minusta on äitiyden (okei, olin sitä vähän jo aiemminkin) myötä kuoriutunut aikamoinen kasvatuspoliisi ja järjestyksen mestari. Joka ikinen ilta pakkaan hoitolaukun, hoitopäiviä varten päiväkotirepun, pojan vaatteet, tytön vaatteet, omat vaatteet, oman laukun. Näiden lisäksi siistin vielä kodin siihen kuntoon, etten törmää heti aamusta vaatekasoihin tai leluihin.
 

Päivän aikana siivoan, pesen pyykkiä, hoidan tiskejä ja hinkkaan lattioita. Lisäksi päiviin kuuluu ainakin sata kaunista pyyntöä ja tuhat käskyä. Illalla ruokin, pesen, luen ja nukutan. Väistämättäkin se arki on välillä vähän samanlaista ja vaikka meitä on kaksi, niin silti se joskus puuduttaa.

Puolison kolmivuorotyössä "inhoan" yövuoroja, sitä kun pitää kuiskia ja hysytellä ja toivoa toisen saavan päivisin unta. Parhaimpia ovatkin viikonloput, kun vuorotellaan pitkien aamu-unien kanssa, aina ei tarvitse herätä kuudelta lasten rytmin mukaan. Viikonloppuisin vietetään yhdessä enemmän aikaa ja arki on rennompaa. Laukkuja ei tarvitse pakata aamun kiireisten lähtöjen vuoksi, eikä vaatteita laittaa sohvanreunalle odottamaan.

 Olen huomannut, että aina minun jostain syystä pitäisi olla jotain mieltä tai puolustella omia kasvatusperiaatteitani. Välillä vaadin itseltäni liikaa, arki menee vähän turhan suorittamiskeiseksi ja tähän tiedän myös monen äidin syyllistyvän. Niinpä päätinkin, että höllään hitusen (en paljoa, mutta pikkuisen kuitenkin)otetta.

Tarvitseeko aina olla samaa mieltä tai suorittaa arkea ihan koko aikaa? Ehkä tämän arjen hulinan keskellä voisi joidenkin asioiden antaa olla niin täydellisesti ja keskittyä vaikka nauttimaan kiireettömästi kupin kahvia lasten leikkiessä..? Arjen täytyy pysyä kasassa tottakai, mutta onnistuisikohan se vähemmällä vaivalla?