Ensimmäisen lapsen kohdalla se iski salamana heti synnytys-sairaalassa, koliikki. Koliikki, koliikki, koliikki soi päässäni ensimmäiset kolme kuukautta. Itku alkoi vauvan herättyä ja loppui vasta usean tunnin hytkyttämisen ja kantamisen jälkeen. Sain kuulla vähän väliä siitä, kuinka vauvat itkevät ja se on normaalia. Meillä itkettiin kolme kuukautta lähes tauotta, väsymys painoi ja täydellisen äidin syndrooma sai jokaisella neuvolakäynnillä todistamaan pärjäämistä omin avuin. Kolme kuukautta kuljimme sumussa, joka päivä ja joka hetki päämäärä oli saada vauva edes hetkeksi nukahtamaan. Nukkuminen onnistui vain liikkuvissa vaunuissa, joten lenkkeiltyä tuli aika paljon ja välillä öisinkin. En vieläkään käsitä, kuinka ihmeessä me selvisimme siitä ajasta. Vasta nyt ymmärrän, kuinka loppu olin. Uskon, että sitä ei voi täysin käsittää kukaan muu kuin vastaavan kokenut.
Tämän toisen kohdalla olemme saaneet myös kanniskella vauvaa paljon, mutta jo kerran saman kokeneena olemme pärjänneet paljon paremmin. Vauva nukkuu yöt ja osaamme homman vanhasta muistista.
Täytyy silti sanoa, että nämä vatsavaivat ovat koetelleet parisuhdetta ja hermoja. Lisäksi on ollut henkisesti haastavaa kestää itkua, johon ei ole auttanut välillä yhtään mikään.
Tärkeintä ja hienointa on kuitenkin todeta, että näköjään me selvitään mistä vaan ja lujaa tekoa ollaan. Ehkä tarkoituksena olikin saada varmuus siitä, että me ollaan yhdessä paras tiimi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi.