3+1=4

Odottessani Aleksista minulla ei vielä ollut tietoa paljonkaan tulevasta koettelemuksesta. Lapsia olin toki aiemmin hoitanut myös työkseni, mutta itse vauva-aika oli minulle aivan uutta raskaudesta puhumattakaan.

Ennen lasta olin tottunut omaan aikaan ja siihen miten sain mennä ja tulla. Vauva tuli perheeseemme toivottuna, mutta aika lyhyen seurustelun jälkeen. Lapsi mullisti koko elämämme kertaheitolla ja opin vastuun kantamisesta aika paljon.
 
Näin jälkeenpäin, olihan se ensimmäinen vuosi raskas. Muistelin viime neuvolakäynnillä tuota koliikivauvan kanssa elämistä raskaana ja uuvuttavana. En osannut ottaa vastaan apua ja halusin pärjätä täydellisesti. Uskon, että esikoisen kohdalla moni muukin kärsii samasta?

Meiltä meni yhteensä puolitoista vuotta siihen, että sopeuduimme täysin lapsen tuloon, hullua. 

Niin ne lapset kuitenkin oppivat asioita, kasvavat ja opettavat meitä vanhempia monella tapaa.

Pojan ollessa puolitoistavuotias, ajattelin että kolmen vuoden ikäero olisi ihanteellinen. Elämä oli silloin sopivasti tasaantunut ja parisuhde oli vahva.

Toisen raskauden alussa mietin moneen kertaan, että olemmeko me silti oikeasti valmiita uuteen vauvarumbaan..

Mutta.. Olihan se kaikesta raskaudestaan huolimatta kuitenkin antoisaa ja oma lapsi on antanut enemmän hyvää, kuin mikään muu maailmassa. Eihän sellaista rakkautta voi edes kuvailla.
 

Eilen alkoi raskausviikko kolmekymmentä. Isoveli puhuu jo sujuvasti ja arki on aika helppoa kaikinpuolin. Hetken vielä me kolme..

Odotan tulevaa vauva-aikaa kuitenkin innolla ja tottakai kiitollisena. Toinen lapsi ei muuta enää niin paljon, kuin se ensimmäinen. Toisella kertaa osaamme jo varautua siihen, että emme uuvu liikaa ja osaamme ottaa nöyrästi vastaan apua tarvittaessa.

kun kesä on ohi, meillä on vieläkin enemmän rakastettavaa. <3