Tässä on hyvä olla

Meidän pienestä pojasta on kasvanut omatoiminen ja reipas. Sanoja tulee jatkuvasti lisää ja hän pitää erityisesti koirista, sekä autoista. Hän ei enää itke, jos lähden ovesta ulos, mutta antaa halauksia kuitenkin paljon, tai ainakin silloin kun huvittaa. En tiedä onko hän iso, vai onko vielä pieni. Hän haluaa kiivetä rappuset aina kolmanteen kerrokseen asti itse, vaikka puolessa välissä väsyttäisikin jalkoja. Hän on päättäväinen ja omapäinenkin. Jos puhun lauseen yhteydessä ulos menosta, hän hakee kengät kaapista ja osoittaa ulko-ovea. Hän rakastaa kylpemistä ja pitää saippuakuplista. Sosiaalisuutta hämmästelen joka päivä ja kaupungilla hän irvistelee vieraille mummoille. Hän on parasta, mitä olen saanut elämääni.

 

Ymmärränkö silti itse, kuinka nopeasti aika kuluu? Muistanko vielä kahdenkymmenen vuoden päästä, kuinka ensimmäinen sana oli äiti ja kuinka odotin häntä yli lasketun ajan kyllästyneenä koko raskaana olemiseen? Muistanko sen, kuinka minusta tuli äiti ja miltä se tuntui?